sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

AINO VERSUS PANIIKKIHÄIRIÖ

Nyt tulee deeppiä settiä.

Sain ekan paniikkikohtaukseni joskus yläkouluiässä. Keskellä yötä mä heräsi paniikkiin, mä en saanut henkeä, itkin, kädet tärisivät, sormia pisteli ja musta tuntui että mä kuolen siihen paikkaan. Toinen paniikkikohtaus tuli seuraavana talvena kesken liikuntatunnin. Pukkarissa mun henkeä ahdisti niin että aloin hyperventiloimaan. Taas, sormia pisteli, päähän sattui, kädet vapisivat, jalat eivät kantaneet ja mä pelkäsin kuolevani. Joku tuli kysymään onko mulla kaikki hyvin, ja mä sain soperrettua että "paniikkikohtas". Se lähti saattamaan mua koululle, ja koko matkan mä vaan itkin hysteerisesti. Yhtäkkiä mulle tuli olo että joku seuraa mua ja mun oli pakko mennä piiloon. Mä sain jostain voimaa juosta pakoon ja mä menin lumihankeen piiloon. Mun äidille oli soitettu ja se löysi mut sieltä lumihangesta ja vei kotiin. Mä nukuin varmaan 20 tuntia putkeen, mä olin vaan niin väsynyt.

Mä aloin pelkäämään uutta kohtausta, ja se rajoitti mun elämää tosi paljon. Mua ahdisti kaikkialla, koulussa, kaupassa, kavereilla, kirjastossa, junassa, bussissa. Mun elämä rajoittui meidän kodin seinien sisälle.

Kaupungille meno oli ylitsepääsemättömän vaikeeta. Monesti mua alkoi itkettää jo ostoskeskuksen parkkipaikalla. Mä menetin yöunet aina silloin kun tiesin että seuraavana päivänä on mentävä julkisille paikoille. En uskaltanut mennä yksinäni ostoksille,  mulla piti olla aina mukana joku joka voi viedä mut kotiin jos saan kohtauksen. Pakolliset jutut mä pystyin hoitamaan vaan jos mulla oli selvä pakoreitti pois siitä ahdistuksesta.

Mua pelotti liikaa liikkua yksin ja julkisilla. Joskus mä jäin bussista pois ennen mun pysäkkiä, vaan koska mä en sietänyt istua siinä linja-autossa. Mieluummin mä vaikka kävelin kuin istuin bussissa. Junamatkat ahdistivat myös, vaan koska mä tiedän että mä en pääse sieltä pois sillon kun mä haluan päästä sieltä pois.

Koulussa mä pystyin käymään rauhoittavien lääkkeiden avulla. Joskus mä kuitenkin jouduin soittamaan kesken koulupäivän (siis illan, olin iltalukiossa) äidille että hakee mut kotiin, mua ahdistaa liikaa. Ryhmätyöt ahdisti, kokeet ahdisti, yo-kirjoituksissa sain paniikkikohtauksen. Joskus jos mä en nähnyt taululle, enkä kehdannut kysyä että mitä sielä lukee, joten mä vaan ahdistuin ja painoin kynnet käsivarren ihoon etten mä saisi uutta kohtausta.

Kohtauksia tuli oikeastaan aika harvoin, mutta ennakko-oireita oli päivittäin. Mua alkoi julkisilla paikoilla heikottamaan, huimaamaan, pyörryttämään ja oksettamaan. Musta tuntui että mun jalat ei enää kanna ja kädet tärisivät. Ja koko ajan mulla oli se olo että kohta tulee taas paniikki ja että multa lähtee taju ihan kohta. Tuntui että pakko päästä pois tilanteesta nyt heti ennen kun kohtaus iskee.

Edellisestä kohtauksesta on nyt yli vuosi. Mä olen pakon edessä joutunut matkustamaan bussilla, menemään kouluun ja kaupungille ilman "pakoreittiä". Ja mä en olekaan saanut paniikkikohtausta vaikka se mua pelottikin. Noita ennakko-oireita mulla on viikottain, mutta pienin askelin oon saamassa voiton tältä häiriöltä. Nyt pystyn luontevasti kulkemaan bussilla, menemään yksin ostoksille, käymään kaupassa ilman ahdistusta ja mikä tärkeintä, oon päässyt siitä paniikkihäiriön kuplasta pois. En mä vieläkään tykkää esimerkiksi käydä baarissa tai matkustaa junalla, mutta tiedän että mä pystyn siihen. Mä en tiedä voinko mä koskaan päästä paniikin tuntemuksista lopullisesti eroon, mutta nyt mä olen tunnistanut ne ja oppinut elämään niiden kanssa ja jollakin tasolla myös hallitsemaan niitä.

Paniikkihäiriöstä "parantuminen" on vaikeeta, mutta mä voin sanoa että se on sen vaivan arvoista. Pienin askelin. Ensin sä meet sinne kauppaan, käyt vaan katsomassa, sitten sä ostat tasarahalla yhden tuotteen, sitten kaksi tuotetta ja otat vaihtorahat, ja sitten joskus sä voit mennä sinne kauppaan ruuhka-aikaan, tervehtiä myyjää ja ostaa korillisen tavaroita. Jos sua ahdistaa koulu, päätä että sä yrität. Lupaa että jos sä olet tunnilla 20 minuuttia, voit lähteä sitten pois jos ahdistaa liikaa, sitten sä päätät että tunnin aikana sä viittaat yhden kerran, sitten oot tunnilla puoli tuntia ja viittaat kahdesti. Siitä se lähtee.

3 kommenttia:

  1. Hei! Hyvä teksti! Voin samaistua, koska oon itsekkin kärsinyt paniikkikohtauksista. Kärsin paniikkihäiriöstä aluksi useita vuosia ilman, että asiaa selvitettiin millään lailla. Lopulta sain diagnoosin ja apua, jota olin tarvinnut jo pitkään. Toivuin paniikkihäiriöstä lopulta kokonaan lääkityksen ja psykoterapian avulla. Tsemppiä kovasti toipumisen tielle! :)

    https://terveisineve.blogspot.com/

    VastaaPoista
  2. Moi Aino,

    Tätä lukiessani muistin että Pertti Jarlallakin on paniikkikohtauksia. Hah, noin kaksi tuntia myöhemmin voin siteerata: 4.12.2016 "Jäätävä Spede" -sarjan strippi, julkaistu ainakin Helsingin Sanomat -nimisessä paikallislehdessä.

    Mukavasti vietetyt kaksi tuntia. Nyt nukkumaan - t. Alpo.

    VastaaPoista