Olen täällä blogissa ohimennen maininnut että oon sairastanut syömishäiriötä. Tästä tekstistä tulee tosi rankka kirjoittaa ja oon epävarma uskallanko edes julkaista tätä.
Ensimmäinen anorektinen ajatus oli silloin en-tiedä-minkä-ikäisenä kun painoni nousi 29 kilosta 30 kiloon. Olin koko lapsuuteni kuitenkin 10-15% alipainon puolella. Kuudennella luokalla mä aloin tarkkailemaan mun painoa enemmän, mutta vasta kutos- ja seiskaluokan välisenä kesänä aloin tosissani laihduttaa. Olin silloin ali- ja normaalipainon rajalla ja normaalipaino oli vaan niin pelottava ajatus ja tunsin itseni vaan niin ällötäväksi läskiksi.
Meillä oli pihalla trampoliini, jonka koin hyväksi treenksi. Kävin juoksemassa ja rullaluistelemassa satunnaisia pieniä lenkkejä, yöllä tein salaa lihaskuntoa mun huoneessa. En siitä huolimatta ihan hirveen pakkomielteisesti liikkunut, lähinnä mä kontrolloin sitä mitä mä söin.
Aloin salaa oksentelemaan ruokailujen jälkeen. Jos mut pakotettiin jotain syömään, söin yleensä jogurttia, en siksi että se olisi ollut vähäkalorista vaan lähinnä siksi että maitotuotteet on helpoimpia oksentaa pois. Kyllä mä söin herkkujakin, mutta niiden jälkeen lähes poikkeuksetta oksensin. Ja joka kerta mä itkin vessan lattialla sitä kuinka huono ihminen mä olin.
Seiskaluokan alettua mä jatkoin laihduttamista. Kävin kyllä ruokalassa kavereiden kanssa mutta mä otin ruokaa ihan minimaalisen vähän ja senkin vaan sotkin lautaselle että näytti että mä olisin syönyt. Jossain vaiheessa kaverit kiinnittivät tähän huomionsa ja siinä vaiheessa mä en syönyt edes salaattia koulussa. Kaverit menivät kertomaan huolensa terkkarille, jolle mä sitten valehtelin parhaani mukaan.
Koulussa mä en pystynyt keskittymään tunneilla kun mä mietin sitä mitä mä olin eilen syönyt ja sitä mitä mä tänään vielä joudun syömään. Silti mä jaksoin tsempata ja lukea ja opiskella ja saada kiitettäviä arvosanoja. Jos mä sain alle 9 numeron, mä rankaisin itseäni olemalla syömättä tai satuttamalla itseäni jollain muulla tavalla. Luin Kira Poutasen Ihana meri -kirjaa kuin raamattua ja kävin kaikenlaisilla pro ana- ja thinspiration-sivuilla.
Mä pidin päiväkirjaa syömisistä, kaloreista ja vaa'an numeroista. Mulla oli pieni vihko jossa oli sarakkeet ruoan nimelle, kalorimäärälle ja "oliko pakko syödä" -sarake johon kirjasin ruoan joka oli syöty pakon edessä ja toisaalta ne ruoat jotka olin itsekurin puutteessa syönyt. Jaoin ruoat hyviin ja pahoihin, hyväksyttyihin ja kiellettyihin. Hyväksytyt ruoat oli niitä, jotka mä söin pitääkseni yllä kulissia siitä että kaikki oli hyvin, kielletyt ruoat oli niitä joista olisin voinut kieltäytyä.
Mun paino vaan tippui, mutta musta tuntui joka päivä siltä että mä olen lihava ja huono ihminen, ja että mä olisin vielä parin kilon päästä onnellinen. Tippui ne pari kiloa ja vielä pari, mutta mä olin silti vaan enemmän täynnä itseinhoa, syyllisyyttä ja ahdistusta. Alimmillani mun painoindeksi oli 14,4 eli vaikean alipainon puolella. Tavoitteeni oli tiputtaa bmi 13,6:een. Uskoin että silloin mä olen kaunis ja onnellinen, ihmiset pitäisivät musta ja että mä olisin vahva ja lujatahtoinen ja ennen kaikkea että mä hallitsisin mun elämää.
Jossain vaiheessa mä en enää vaan jaksanut välittää. Mä en liikkunut enää kovinkaan paljoa koska mä en vaan jaksanut. Söin vähän enemmän ja pain nousi muutaman kilon. Painonnousu ahdisti mutta toisaalta mua ei enää kiinnostanut mikään.
Talvella 2010 mulla oli HPS:ään liittyvät kontrollilabrat, ja mun hemoglobiini oli tippunut vaarallisen alas, mun hb oli 65. Mun äidille soitettiin ja mut käskettiin sairaalaan uusiin verikokeisiin. Hb oli 60. Mä muitan sen että mun veri oli enemmänkin oranssia ja vetistä kun täyteläisen punaista. Multa kysyttiin että pääsenkö keskussairaalaan omalla kyydillä vai meenkö ambulanssilla. Mun äiti vei mut Kotkaan keskussairaalaan veritankkaukseen. Olin lastenosastolla (14-vuotiaana) pari yötä ja mulle tiputettiin kolme pussia verta. Mulle sanottiin että mä pääsen kotiin kun hb on 100. Ja perjantaipäivänä aamun labroissa mun hemoglobiini oli sen tasan 100 ja mä pääsin katsomaan mun isosiskon vanhojentansseja. Kotiin päästyäni mä tajusin että mun on pakko syödä tai mun kroppa oikeesti pettää. Vakava anemia johtui siis siitä että mä söin niin olemattomasti että mun keholla ei yksinkertaisesti ollut mitään materiaalia tehdä uusia punasoluja.
Samana vuonna 2010 mä olin parin kuukauden jakson nuortenpsykiatrian osastolla. Mulla oli ateriasuunnitelma ja jos mä en syönyt sen mukaan, mun piti olla vuodelevossa eli maata sängyssä tekemättä mitään. Ruokailujen jälkeen oli seurannat etten mä olisi mennyt oksentamaan. Mut punnittiin parisen kertaa viikossa mutta mulle ei näytetty eikä kerrottu mun painoa.
Kun mä pääsin kotiin sairaalasta, mä yritin jatkaa samaa terveellistä elämää jonka mä oli osastolla oppinut. Silti mä satunnaisesti oksentelin ja paastosin, joskus ahmin ja oksensin, joskus vaan ahmin tai vaan oksensin. Mun paino oli normaalin puolella, mutta mun oli vaikeaa hyväksyä se paino ja mua ahdisti vaatekokojen kasvavat numerot ja kirjaimet. Mulla aloitettiin lääkitys ja toinen ja kolmaskin ja lääkkeiden vuoksi mun paino alkoi nousta.
Rippileirillä mulla oli taas vaikeampi vaihe. Mun kaverit olivat hylänneet mut ja mä olin yksin. Aterioilla mä söin enintään 70 kaloria eli salaattia, jonka senkin oksensin. Vaakaa mulla ei ollut saatavilla, mikä aiheutti vaan lisää ahdistusta ja mä uskoin vakaasti että sen leirin aikana olin lihonut varmasti yli 5 kiloa. Kotona meillä oli jo sellainen käytäntö että vaaka on vanhempieni makuuhuoneessa enkä mä päässyt puntarille moneen viikkoon. Riparin jälkeen mä söin taas kuitenkin ihan säällisesti ja paino nousi reilusti normaalin puolelle.
Nyt mä oon ollut jo pitkään ns. kuivilla syömishäiriöstä. On mulla edelleen huonoja päiviä, jolloin tekisi mieli taas laihduttaa, mutta sitten mä muistutan itseäni siitä että aina mä voin juosta askeleen enemmän ja syödä lusikallisen vähemmän, mutta se ei koskaan tule riittämään sille häiriölle. Ekan kerran mä söin ravintolassa ruokaa oksentamatta ja niin etten mä tiennyt tarkkaa kalorimäärää oli vuonna 2012.. Pari kertaa oon repsahtanut mutta pääosin oon ollut oksentamatta. Vieläkin mulla on heikkoja hetkiä ja saatan olla syömättä tai ahmia, mutta oon oppinut että annan itselleni anteeksi, en kanna turhaa syyllisyyttä. Mun paino on kieltämättä aika iso numero, mutta jos mun pitää valita laihan ja onnettoman kropan ja vähän isomman mutta onnellisemman kropan välillä, mä valitsisin viimeiseksi mainitun. Ja lääkitys on nostanut mun painoa oikeesti aika paljon, mutta mulle ulkonäköä tärkeempää on se että pää on kunnossa. En koe että mun suhtautuminen ruokaan olis vieläkään täysin normaali, mutta sitä kohti mennään. Mä pystyn ostamaan kaupasta herkkujakin ja pystyn syömään ravintoloissa.
Jos sulla tai sun läheisellä on tai on ollut syömishäiriö, kehotan hakemaan apua ja ottamaan apua vastaan. Kuten aiemmin sanoin, aina voi juosta askeleen enemmän ja syödä lusikallisen vähemmän, mut syömishäiriölle se ei tuu koskaan riittämään. Sairaalloisesti laihduttamalla sä et hallitse ruokaa, vaan ruoka hallitsee sua. Syömishäiriö on sairaus, josta voi kuitenkin päästä eroon, tai ainakin oppia eroon häiriöisestä ajattelusta ja käyttäytymisestä!
Ensimmäinen anorektinen ajatus oli silloin en-tiedä-minkä-ikäisenä kun painoni nousi 29 kilosta 30 kiloon. Olin koko lapsuuteni kuitenkin 10-15% alipainon puolella. Kuudennella luokalla mä aloin tarkkailemaan mun painoa enemmän, mutta vasta kutos- ja seiskaluokan välisenä kesänä aloin tosissani laihduttaa. Olin silloin ali- ja normaalipainon rajalla ja normaalipaino oli vaan niin pelottava ajatus ja tunsin itseni vaan niin ällötäväksi läskiksi.
Meillä oli pihalla trampoliini, jonka koin hyväksi treenksi. Kävin juoksemassa ja rullaluistelemassa satunnaisia pieniä lenkkejä, yöllä tein salaa lihaskuntoa mun huoneessa. En siitä huolimatta ihan hirveen pakkomielteisesti liikkunut, lähinnä mä kontrolloin sitä mitä mä söin.
Aloin salaa oksentelemaan ruokailujen jälkeen. Jos mut pakotettiin jotain syömään, söin yleensä jogurttia, en siksi että se olisi ollut vähäkalorista vaan lähinnä siksi että maitotuotteet on helpoimpia oksentaa pois. Kyllä mä söin herkkujakin, mutta niiden jälkeen lähes poikkeuksetta oksensin. Ja joka kerta mä itkin vessan lattialla sitä kuinka huono ihminen mä olin.
Seiskaluokan alettua mä jatkoin laihduttamista. Kävin kyllä ruokalassa kavereiden kanssa mutta mä otin ruokaa ihan minimaalisen vähän ja senkin vaan sotkin lautaselle että näytti että mä olisin syönyt. Jossain vaiheessa kaverit kiinnittivät tähän huomionsa ja siinä vaiheessa mä en syönyt edes salaattia koulussa. Kaverit menivät kertomaan huolensa terkkarille, jolle mä sitten valehtelin parhaani mukaan.
Koulussa mä en pystynyt keskittymään tunneilla kun mä mietin sitä mitä mä olin eilen syönyt ja sitä mitä mä tänään vielä joudun syömään. Silti mä jaksoin tsempata ja lukea ja opiskella ja saada kiitettäviä arvosanoja. Jos mä sain alle 9 numeron, mä rankaisin itseäni olemalla syömättä tai satuttamalla itseäni jollain muulla tavalla. Luin Kira Poutasen Ihana meri -kirjaa kuin raamattua ja kävin kaikenlaisilla pro ana- ja thinspiration-sivuilla.
Mä pidin päiväkirjaa syömisistä, kaloreista ja vaa'an numeroista. Mulla oli pieni vihko jossa oli sarakkeet ruoan nimelle, kalorimäärälle ja "oliko pakko syödä" -sarake johon kirjasin ruoan joka oli syöty pakon edessä ja toisaalta ne ruoat jotka olin itsekurin puutteessa syönyt. Jaoin ruoat hyviin ja pahoihin, hyväksyttyihin ja kiellettyihin. Hyväksytyt ruoat oli niitä, jotka mä söin pitääkseni yllä kulissia siitä että kaikki oli hyvin, kielletyt ruoat oli niitä joista olisin voinut kieltäytyä.
Mun paino vaan tippui, mutta musta tuntui joka päivä siltä että mä olen lihava ja huono ihminen, ja että mä olisin vielä parin kilon päästä onnellinen. Tippui ne pari kiloa ja vielä pari, mutta mä olin silti vaan enemmän täynnä itseinhoa, syyllisyyttä ja ahdistusta. Alimmillani mun painoindeksi oli 14,4 eli vaikean alipainon puolella. Tavoitteeni oli tiputtaa bmi 13,6:een. Uskoin että silloin mä olen kaunis ja onnellinen, ihmiset pitäisivät musta ja että mä olisin vahva ja lujatahtoinen ja ennen kaikkea että mä hallitsisin mun elämää.
Jossain vaiheessa mä en enää vaan jaksanut välittää. Mä en liikkunut enää kovinkaan paljoa koska mä en vaan jaksanut. Söin vähän enemmän ja pain nousi muutaman kilon. Painonnousu ahdisti mutta toisaalta mua ei enää kiinnostanut mikään.
Talvella 2010 mulla oli HPS:ään liittyvät kontrollilabrat, ja mun hemoglobiini oli tippunut vaarallisen alas, mun hb oli 65. Mun äidille soitettiin ja mut käskettiin sairaalaan uusiin verikokeisiin. Hb oli 60. Mä muitan sen että mun veri oli enemmänkin oranssia ja vetistä kun täyteläisen punaista. Multa kysyttiin että pääsenkö keskussairaalaan omalla kyydillä vai meenkö ambulanssilla. Mun äiti vei mut Kotkaan keskussairaalaan veritankkaukseen. Olin lastenosastolla (14-vuotiaana) pari yötä ja mulle tiputettiin kolme pussia verta. Mulle sanottiin että mä pääsen kotiin kun hb on 100. Ja perjantaipäivänä aamun labroissa mun hemoglobiini oli sen tasan 100 ja mä pääsin katsomaan mun isosiskon vanhojentansseja. Kotiin päästyäni mä tajusin että mun on pakko syödä tai mun kroppa oikeesti pettää. Vakava anemia johtui siis siitä että mä söin niin olemattomasti että mun keholla ei yksinkertaisesti ollut mitään materiaalia tehdä uusia punasoluja.
Samana vuonna 2010 mä olin parin kuukauden jakson nuortenpsykiatrian osastolla. Mulla oli ateriasuunnitelma ja jos mä en syönyt sen mukaan, mun piti olla vuodelevossa eli maata sängyssä tekemättä mitään. Ruokailujen jälkeen oli seurannat etten mä olisi mennyt oksentamaan. Mut punnittiin parisen kertaa viikossa mutta mulle ei näytetty eikä kerrottu mun painoa.
Kun mä pääsin kotiin sairaalasta, mä yritin jatkaa samaa terveellistä elämää jonka mä oli osastolla oppinut. Silti mä satunnaisesti oksentelin ja paastosin, joskus ahmin ja oksensin, joskus vaan ahmin tai vaan oksensin. Mun paino oli normaalin puolella, mutta mun oli vaikeaa hyväksyä se paino ja mua ahdisti vaatekokojen kasvavat numerot ja kirjaimet. Mulla aloitettiin lääkitys ja toinen ja kolmaskin ja lääkkeiden vuoksi mun paino alkoi nousta.
(Rippijuhlat, bmi noin 16,3)
Rippileirillä mulla oli taas vaikeampi vaihe. Mun kaverit olivat hylänneet mut ja mä olin yksin. Aterioilla mä söin enintään 70 kaloria eli salaattia, jonka senkin oksensin. Vaakaa mulla ei ollut saatavilla, mikä aiheutti vaan lisää ahdistusta ja mä uskoin vakaasti että sen leirin aikana olin lihonut varmasti yli 5 kiloa. Kotona meillä oli jo sellainen käytäntö että vaaka on vanhempieni makuuhuoneessa enkä mä päässyt puntarille moneen viikkoon. Riparin jälkeen mä söin taas kuitenkin ihan säällisesti ja paino nousi reilusti normaalin puolelle.
Joskus vaikeimpina aikoina mä en halunnut syödä julkisesti, en pystynyt ostamaan kaupasta edes maitoa kun mä pelkäsin että muut ihmiset ajattelee että "mitäs toi läski lisää ruokaa ostaa". Häpesin yli kaiken niitä tilanteita jolloin mun piti syödä muiden ihmisten nähden. Joskus jäin kotiin vaan koska olin mielesätni niin lihava että en kehtaa edes näyttäytyä julkisesti.
Jos sulla tai sun läheisellä on tai on ollut syömishäiriö, kehotan hakemaan apua ja ottamaan apua vastaan. Kuten aiemmin sanoin, aina voi juosta askeleen enemmän ja syödä lusikallisen vähemmän, mut syömishäiriölle se ei tuu koskaan riittämään. Sairaalloisesti laihduttamalla sä et hallitse ruokaa, vaan ruoka hallitsee sua. Syömishäiriö on sairaus, josta voi kuitenkin päästä eroon, tai ainakin oppia eroon häiriöisestä ajattelusta ja käyttäytymisestä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti